”Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat?” Me paikallaolijat ainakin seisomme sen reiluutta ajavan punaisen aallon puolella, josta niin SDP kuin Vasemmistoliitto sai iloita tuoreena vaalivoittona. Suomalaiset eivät antaneet samanlaista jatkomandaattia ”velkalaivan pelastamisen” nimissä tehtävälle kurjistamiselle. Kansa alkaa nähdä, kuinka leivästä jää vain reikä leipojan käteen, kun itse leipä tavallisilta suomalaisilta viedään tuon laivan yläkannelle à la carte -ravintolaan, jonka oikeisto sinne eliitille avaa.
Nyt punalippuja kantaessamme voikin tuntua lohdulliselta, ettei kansa ihan purematta niele tätä politiikkaa, jonka päämääränä on puhtaasti heikentää ja romuttaa työssäkäyvän – ja työttömän – asemaa ja antaa rikkaiden rikastua suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kustannuksella. Näemmekin, kuinka puntti tutisee jo hallituspuolueiden riveissä, kun omalla sekoilulla jäätiinkin kauas jytkyistä.
Suomalaiset ovat kuitenkin jo hyökkäyksen alla. Ammattiyhdistystoimintaa pyritään näivettämään, ja yhä useampi lapsia myöten joutuu köyhyysrajan alapuolelle. ”Nälkäisten vatsat eivät suudelmista täyty” eikä työpaikat löydy vain etsimällä lisää vielä kerran. Niitä ei vaan ole ja samalla leipäjonot kasvavat.
Epäoikeudenmukaisuutta lisäävä politiikka jakaa kansaa yhä selkeämmin kahtia. Jakautunut kansa päätyi aikoinaan veriseen sisällissotaan kurjuuden keskellä. Meidän on huolehdittava siitä, ettei kurjuus pääse siihen pisteeseen, vaikka historian uusiutuminen näkyykin nykypäivänä maailmanlaajuisessa mittakaavassa: oikeistokonservatiivien nousu tuo tuulahduksia 1920-luvulta nykypäivään esimerkiksi Yhdysvalloissa.
Siksi vaalivoittoihin ei pidä tuudittautua. Historiasta tulee oppia, joten aloittakaamme me se täällä tänään ja muistakaamme heitä, jotka menettivät henkensä valkoisten käsissä. Meidän, jotka uskomme oikeudenmukaisempaan ja parempaan huomiseen, on taisteltava sen eteen nyt. ”Ei synny oikeutta ilman taistelua / Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa”.